“Unelma oli muuttunut pakkomielteeksi. Pilvilinnan sortuminen pudotti maanpinnalle ilman laskuvarjoa”, paljastaa työnhakumuistostaan Minna Oulasmaa.
Ihastuin pähkähulluun unelmaan, jota mikään järkipuhe ei saanut laantumaan. Ylitin turva-alueeni, lähetin ilmoittautumislomakkeen ja menin kohti silkkaa järjettömyyttä. Hoin itsesuojelumantraa: ”Et pääse alkukarsintaa pidemmälle.”Häkellyin, kun minut poimittiin jatkoon valtavasta hakijajoukosta. Seurasi uusia karsintoja. Kyynärpäät muuttuivat terävämmiksi, väki väheni ja pidot kovenivat. Mitä lähemmäs pääsin unelmaani, sitä suuremmaksi se kasvoi. Sen arvo ja merkitys muuttuivat.
Aloin uskoa, että se voi toteutua.
Piinaviikkojen jälkeen matto kiskaistiin alta. Putosin viimeisessä vaiheessa. Minussa oli se vika, ettei löydetty mitään vikaa. En siis ollut mielenkiintoinen. Olin hajuton, mauton, unohdettu ullakko. Ketä kiinnostaa!
Se oli minulle hyvä opetus. En ollut koskaan aiemmin kohdannut sellaista pettymystä. Työstin hylkäystä vuoden, ennen kuin pääsin siitä yli.
En ollut myöntänyt edes itselleni, miten nälkä oli kasvanut syödessä. Unelma oli muuttunut pakkomielteeksi. Pilvilinnan sortuminen pudotti maanpinnalle ilman laskuvarjoa.
Minulle on sanottu usein, että ”Sinä et koskaan putoa korkealta”. Mitä se kertoo minusta heittäytyjänä ja unelmoijana? Asetanko suojapanssariin pukeutuneena tavoitteeni jo etukäteen naurettavan matalalle ja teen itsestäni alisuoriutujan pettymyksen pelossa? Ja mitä tapahtuikaan, kun sen yhden kerran uskalsin unelmoida?
Koko elämä on karsintaa. Osaan niistä menet vapaaehtoisesti, välillä et saa valita. Osa karsinnoista, kuten joukkoseulonnat, ovat yhteiskunnan lahja meille. Niistä karsinnoista tosin kukaan ei halua saada kutsua jatkoon.
Altistat persoonasi hylkäyksille työhaastatteluissa, opiskelijavalinnoissa, treffeillä. Kun ”valinta ei tällä kertaa” kohdistunut sinuun, mietit, mikä meni vikaan?
Miksi en kelvannut? Miten selviän tästä leuka pystyssä kohti seuraavia pettymyksiä? Miten löydän taas tunteen: Minä kelpaan omana itsenäni.
Ensimmäinen mediaan päätynyt karsintani oli Oulu-lehden Pirtein tenava -kilpailu vuonna 1968. Yksivuotiskuvani seulottiin finaaliin, ja lehden lukijat äänestivät minut voittajaksi.
Tuorein kohtaamani karsinta oli työpaikan yhteistoimintaneuvottelut. Kuuluin niihin onnekkaisiin, jotka saivat jatkaa. Näiden vuosien väliin on osunut kilpaurheiluun, opiskelu- ja työpaikkoihin ja ihmissuhteisiin liittyviä karsintoja.
Jatkossa toivotan uudet unelmat nolouden ja pettymyksen uhalla tervetulleiksi. Jokaisen unelman ei ole tarkoituskaan toteutua.
Minna Oulasmaa on pari-ja seksuaaliterapeutti, työnohjaaja (STOry) ja tietokirjailija. Vuoden 1968 Pirtein tenava -kilpailun voittaja on tänä päivänä hiljaisten introverttien ärhäkkä äänitorvi.
