Kiintymyssuhteita elämänkaarella

Vuosia sitten istuimme vierekkäin sängynlaidalla. Tunsin lempeän silityksen vasemmassa kämmenselässä. ”Sinä olet lapsenlapseni, tyttärentyttäreni Minna.” Putosin huolettomaan lapsuuteeni, saparopääksi paarmanlämpimiin kesiin. Timoteihin pujotetut metsämansikat tuoksuivat ihanalta, kunnes oikeaa kämmenselkääni alettiin silittää pienellä nihkeällä kädellä.

Totinen katse porautui tiukasti silmiini: ”Sinä olet minun MUMMI!” tokaisi lapsenlapseni.

Minut repäistiin aikamatkaltani nykyhetkeen. Laura Ingalls -lettitytöstä viisaaksi nutturapäämummoksi.

Miten saatoin olla samassa henkäyksessä lapsenlapsi ja isoäiti?

En ole eläessäni kokenut yhtä eriskummallista rooliristiriitaa. Vaihduin lennossa tarvitsijasta tarpeiden täyttäjäksi. Viisi elossa olevaa sukupolvea mahdollisti tämän kehon ja mielen oudon asetelman.

Olemme historialliselta taustalta välttelevän kiintymyssuhteen kansakunta. Monen lapsuus on ollut turvallinen ja vakaa perustarpeiltaan, mutta tunneyhteydeltä etäinen. Sellaiseksi äidiksi ja isoäidiksi miellän itsenikin: luotettavaksi ja johdonmukaiseksi, mutta tunnepuolelta hieman etäiseksi jääneeksi.

Olen tehnyt parhaani vanhempana. Silti mielessäni kummittelee tunnepuolen vajavuuteni. En ole oikein koskaan osannut olla lapsilleni täysin emotionaalisesti läsnä. Onneksi olen saanut harjoitella tunteille antautumista lapsenlasten kanssa jo viidentoista vuoden ajan.

Oma historiani ja kiintymyssuhteeni ovat ääneti läsnä asiakaskohtaamisissa vastaanotolla.

Moni asiakkaani kipuilee suhteessa omiin vanhempiinsa. Moni haluaisi kuulla selkeämmin oman vanhemmuutensa äänen, löytää tavan tehdä asiat omalla tavallaan. Se tarkoittaa joskus tarvetta selkeyttää rajoja ja rooleja.

Perheellistymisen myötä jokainen osapuoli etsii uutta rooliaan vanhempana, isovanhempana, appena tai anoppina. Perheen dynamiikka elää ja hakee uutta uomaansa. Isovanhemmat haluavat parhaansa mukaan auttaa ja osallistua, löytää oman luontevan paikkansa ja lapsiperheen vanhemmat oman tapansa olla perheenä ja yhteydessä läheisiinsä.

Vanhemman ja lapsen välinen suhde ei säästy säröiltä. Sen täytyy kehittyä kahden aikuisen suhteeksi alkuasetelmasta, jossa lapsi oli 100 prosenttisen riippuvainen hoivaajastaan. Lämpimän ja emotionaalisen suhteen muodostumiseen tarvitaan ymmärrystä ja toisen asemaan asettumista niin välisukupolven edustajalta kuin isovanhemmalta.

Minun mummini pehmeni tunteellisemmaksi viimeisinä vuosinaan. Muistisairaus vapautti hoivan ja rakkauden kielen pintaan. Ehkä niin käy minullekin.