Kiintymyssuhteen äärellä, näin rakennan turvallista suhdetta lapseen

Kaksivuotias taapertaa päätään roikottaen hoitopäivän jälkeen päivähoidosta. Hän pitää vanhempaansa kädestä kiinni, toisella kädellä vanhempi työntää vaunuja.

Äkkiä kolmikko pysähtyy. Vanhempi menee polvilleen maahan taaperon tasolle, katsoo lasta silmiin, juttelee ja silittää samalla rauhoittavasti selästä. Jonkun ajan kuluttua taapero nojautuu tiiviisti vanhempaa vasten ja samalla vanhempi jatkaa selästä silittämistä rauhoittavasti.

Tämä sama lohdutuskuvio toistuu vielä useamman kerran, kaikessa rauhassa, täydessä läsnäolossa, vanhemman pitäessä selänsilityskontaktia jatkuvana yllä.

Aikaa kului alle viisi minuuttia.

Huomenna heistä kumpikaan ei enää muista tätä tapausta, mutta tämä tunneherkän vanhemman tarjoama lämmin lohdutus, kokonaisvaltainen läsnäolo jätti varmasti lapseen muistijäljen: minut nähtiin, kuultiin ja kohdattiin, olen tärkeä.

Juuri niin, miten jokainen meistä toivoisi tulevan kohdatuksi.

Kohtaamisen jälkeen lapsen koko olemus muuttui. Pää nousi pystyyn, ranka suoristui ja hän lähti kulkemaan iloisesti hypähdellen.