Kannattaako töissä kertoa henkilökohtaisen elämänsä vaikeasta tilanteesta?

Kannattaako omassa työyhteisössä kertoa henkilökohtaisesta akuutista kriisistään tai vaikeasta, kuormittavasta elämäntilanteestaan?

Tällaisia tilanteita voivat olla esimerkiksi läheisen vakava sairastuminen tai menehtyminen, vaikea parisuhdekriisi tai ero tai erityisen kuormittava hoivavastuu lapsesta, nuoresta tai sairaasta tai ikääntyneestä läheisestä, kuten vanhemmasta tai isovanhemmasta. Tilanteita on monenlaisia ja kuormitustekijöitä voi olla samanaikaisesti useita. Suuri osa työikäisistä löytää itsensä jossain vaiheessa tämänkaltaisesta tilanteesta.

Mitä hyötyä tai haittaa kertomatta jättämisestä tai kertomisesta voi seurata?

Kannattaako yrittää sinnitellä toivoen, ettei kukaan huomaa mitään? Vai kannattaako kertoa asiasta, kenelle ja miten?

Kun henkilöllä on työelämän ulkopuolisia murheita, hän voi ajatella, ettei se näyttäydy muille millään tavalla. Usein se kuitenkin näkyy ja tuntuu, sitä selvemmin, mitä tiiviimpi ja paremmin toisensa tunteva työyhteisö on.

Itselläni on omakohtainen kokemus siitä, miten kuvittelin oman privaattielämäni kriisin pysyvän työyhteisöltä näkymättömissä. Omasta mielestäni käyttäydyin ihan normaalisti. Silti muut kokivat käytökseni ikäväksi eikä väärinymmärryksiltä voitu välttyä. Onneksi yksi työkaverini, joka tiesi asiani, sanoi minulle napakasti, että minun on viisainta kertoa tilanteestani työyhteisölle. Muistan vieläkin oman hämmennykseni ja epäuskon; olinhan käyttäytynyt omasta mielestäni ihan normaalisti. Kertominen kuitenkin selkeytti suhteita työpaikalla ja salaisuudestani vapautuminen huojensi minua paljon.

Tästä kokemuksesta oppineena ajattelen itse oman työtilanteeni näkökulmasta, että on hyvä kertoa esihenkilölle ja tiimille lyhyesti omasta tilanteesta, sen vaikutuksesta omaan toimintaan ja jaksamiseen ja esimerkiksi siitä, jos toivoo, ettei tätä aihetta oteta puheeksi työyhteisössä. Puhtaasti työasioihin keskittyminen voi olla henkilön keino pysyä vaikeassa tilanteessaan kasassa, sillä hän voi pelätä romahtavansa, jos työkaveri toisensa perään hyvää hyvyyttään ja tukeaan tarjotakseen ottaa kipeän asian esiin.

Kun esihenkilö tietää asiasta, hän voi arvioida paremmin henkilön työkykyä ja jaksamista ja hänen on myös luontevampaa kysyä tärkeä kysymys: ”Kuinka voit?” Esihenkilön kanssa voidaan puhua myös mahdollisesti erilaisista joustomahdollisuuksista työnkuvaan.

Lähimpien työkavereiden/tiimin on hyvä tietää yleisellä tasolla asiasta, jotta ei synny turhia väärintulkintoja. Tiimiläisten tehtävä ei ole kuitenkaan alkaa terapeutiksi tai kantaa liiallista huolta työkaverin pärjäämisestä eikä toimia jatkuvana kuuntelevana korvana.

Työpaikat ja työsuhteet ovat erilaisia. Jossakin paikassa voi olla helppoa kertoa, toisessa taas ei.

Miten esimerkiksi koeajalla tai määräaikaisena työskentelevä uskaltaa kertoa tilanteestaan? Ja kannattaako?

Entä yrittäjä? Kenelle hän voi kertoa? Kannattaako kertoa ja mitä?