Säröjä kiintymyssuhteiden elämänkaarella

Istuimme vierekkäin sängynlaidalla, kun tunsin lempeän silityksen kämmenselässä. ”Sinä olet lapsenlapseni, tyttärentyttäreni Minna.”

Putosin huolettomaan lapsuuteeni, saparopääksi paarmanlämpimiin kesiin. Timoteihin pujotetut metsämansikat tuoksuivat…

Silloin toista kämmenselkääni alkoi silittää pieni nihkeä käsi. Totinen katse porautui silmiini: ”Sinä olet minun MUMMI!”

Minut repäistiin aikamatkaltani nykyhetkeen, lettitytöstä nutturapäämummoksi.

Miten voin olla samassa hetkessä lapsi ja isoäiti? Vaihduin lennossa tarvitsijasta tarpeiden täyttäjäksi. Viisi elossa olevaa sukupolvea mahdollisti tämän oudon asetelman, eriskummallisen rooliristiriidan.

Historialliselta taustaltamme olemme välttelevän kiintymyssuhteen kansakunta. Monen lapsuus on ollut turvallinen ja vakaa perustarpeiltaan, mutta tunneyhteydeltä etäinen. Sellaiseksi äidiksi ja isoäidiksi miellän itsenikin: luotettavaksi ja johdonmukaiseksi, mutta tunnepuolelta kylmäksi.

Olen tehnyt parhaani vanhempana. Silti mielessäni kummittelee tunnepuolen vajavuuteni. En ole oikein koskaan osannut olla lapsilleni emotionaalisesti läsnä. Enkä osaa heittäytyä tunteisiin vielä lapsenlapsenkaan kanssa.

Oma historiani ja kiintymyssuhteeni ovat ääneti läsnä asiakaskohtaamisissa terapiavastaanotolla. Varsinkin yli 50-vuotiaiden tarinoissa toistuu usein se, miten elämää piti suorittaa pienestä pitäen. Moni haki vanhempiensa hyväksyntää kovana työntekijänä tai opiskelemalla arvostetun ammatin. Tunteiden hallintaa ja reippautta arvostettiin, kun taas tunteiden ilmaisua, etenkin kiukuttelua, paheksuttiin. Useat jäivät tunnemaailmaltaan vieraaksi itselleenkin.

Tunne-elämän vaikeudet seurasivat vanhemmuuteen ja isovanhemmuuteen. Monella on ongelmia aikuistuneiden lastensa kanssa. Välisukupolven edustajat ovat korvanneet puolisoillaan, lapsillaan ja ystävillään tunnekylmät tai tunkeilevat vanhempansa, joiden kohtaamisesta on tullut velvollisuudenmakuinen painolasti. Moni seniori erakoituu perheensä yksinäiseksi ulkojäseneksi.

Vanhemman ja lapsen välinen suhde ei säästy säröiltä. Siihen kuuluu rakkauden rinnalla turhautumista ja pettymyksiä, myös vihaa. Sen täytyy kehittyä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi alkuasetelmasta, jossa lapsi on riippuvainen hoivaajastaan. Lämpimän ja emotionaalisen suhteen muodostumiseen tarvitaan ymmärrystä ja toisen asemaan asettumista.

Minun mummini pehmeni tunteellisemmaksi viimeisinä vuosinaan. Muistisairaus vapautti hoivan ja rakkauden tunteita pintaan. Ehkä niin käy minullekin.

Minna Oulasmaa on pari- ja seksuaaliterapeutti, työnohjaaja (STOry) ja tietokirjailija. Kolumni julkaistu 1/2019 Kotilääkäri-lehdessä ja seura.fi.

Posted in Uncategorized.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *