”Äiti! Meil oli ihan älyttömän hauska koulupäivä!”
”No mitä te teitte?”
”Emmä muista…mutta se alkoi… K:lla.”
En onnistunut pumppaamaan lapsesta enempää tietoa. Pakahduin uteliaisuudesta. Mikä oppiaine koulussa voi aiheuttaa lähinnä urheilusta kiinnostuneelle pikkupojalle tuollaisen riemun?
”Hei kysypä huomenna opettajalta, mitä se K oli.” Minäkin haluan elämääni vähän kivantuntuista K:ta.
20 -vuotta sitten kouluissa ei ollut Wilma -järjestelmistä tietoakaan, joten minun piti sinnitellä vuorokausi. Enhän kehdannut opettajallekaan soittaa ja udella salaperäisestä K:sta.
Seuraavana päivänä odotin innolla poikaa koulusta.
”Äiti! Nyt mä tiedän! Se K on… KULTTUURIA! Meillä oli koulussa KULTTUURIA!”
Tapauksesta on riittänyt riemua lähipiirissä.
Meidän perhe urheili paljon. Päivittäisillä ohjatuilla treeneillä poika päästi ylimääräisen liike-energiansa vapaaksi. Muuten pulpetissa paikallaan istuminen olisi ollut toivotonta.
Pojalla piisasi vauhtia myös silloin, kun hän tiesi pääsevänsä ulos. Vaatteet menivät usein sekä nurin että väärinpäin ja kengät vääriin jalkoihin. Siksi ei ollut ihme, kun eskariope kerran soitti illalla kotiimme ja pyysi, että poikani lähtisi aamulla hänen kumisaappaillaan eskariin. En minäkään ollut huomannut mitään.
K:n tuottama riemu havahdutti siihen, mikä on oikeasti tärkeää. Vahvistuvan itsetunnon lisäksi se on vilkkaan pikkukoululaisen ilo ja motivaatio! Se, että hän haluaa aamuisin lähteä hyvällä mielellä koulutaipaleelle ja pääsee kokeilemaan uusia, kiehtovia ja vähän vieraitakin asioita. Vaikka K:ta.