Sopiva perhoseksi

Tanner tömisee! Katsokaa kaikki, sieltä tulee norsu! Opettaja tarkoitti minua. Hauskuutus oli suunnattu kurssikavereilleni urheiluopistossa. Minä tyhmä olin kuvitellut olevani normaali!

”Katso pelikaveriasi. No? Ei grammaakaan liikaa! Entä sinulla?” Näin urheiluvalmentajat koulivat minua, kun olin nuori. Heidän sanansa tuntuivat murskaavilta.

Kuuluin nuorten maajoukkueeseen, enkä halunnut vaarantaa pelipaikkaani hangoittelemalla vastaan. Kovasta harjoittelusta huolimatta kärsin jo silloin ylipainosta. Tai oikeastaan muut kärsivät. Muut halusivat saada minutkin ymmärtämään virheellisen kokoni. Lopetin kilpaurheilun alle 20-vuotiaana.

Aloin suhtautua kehooni vuoroin ankaruudella, vuoroin välinpitämättömyydellä. Ankarina jaksoina laihdutin itsekurilla kehoa­ni rankaisten. Sain osakseni ihailua nopeasta muutoksesta. Laihdutin liian nopeasti, enkä oppinut elämään uusissa kiloissa. Paino ei tuntunut omalta.

Itsekuri uupui kuin lihas. Seurasi välinpitämättömyyden jakso, jolloin lopetin liikunnan ja lihoin silmissä. Kukaan ei enää ihaillut. Minusta tuli näkymätön.

Vain 20 prosenttia meistä naisista on tyytyväisiä kehoonsa. Ja suurimmalla osalla kehoonsa tyytymättömistä naisista on vaikeuksia nauttia seksuaalisuudestaan. Moni on kuullut satuttavia kommentteja vartalostaan ja päätynyt etsimään pikaratkaisua dieettivalikoimista ja treeniohjelmista. Harvalla hetken onnistumisen ilo on muuttunut pysyvämmäksi onnellisuudeksi. Onkin arvioitu, että vain viisi prosenttia laihdutuskuureista onnistuu.

Pysyvä ratkaisu ei tule ulkoapäin.

Kun minusta tuli isoäiti seitsemän vuotta sitten, päätin lopettaa kehoni solvaamisen. Havahduin siihen, että julmin kriitikko olikin minä. Halusin vapautua negatiivisesta sisäisestä puheestani, hyväksyä itseni ja löytää naiseuteni. Hylkäsin vaa’an. En halunnut enää koskaan miettiä, näyttääkö takapuoleni liian isolta lempimekossani.

Kävin läpi omaa historiaani, koska se vaikuttaa siihen, mitä ajattelen kehostani. Löysin yhteyden Sisäiseen säätelijääni, joka opetti minulle hyvän omantunnon, kohtuuden ja itsearvostuksen välisen yhteyden. Sisäinen säätelijä on enemmän kuin itsekuri, joka on mekaanista oman käytöksen hallintaa. Sisäinen säätelijä keskustelee mielellään arvoista, moraalista, unelmista ja tunteista.

Houkutukset yrittävät välillä murtaa sen kehää. Mutta niiden vierailun jälkeen palaan taas entistä vahvempaan yhteyteen itseni kanssa. Hylkäsin vihdoin kotelovaiheen, ja päätin olla valmis perhoseksi.

9/Lokakuu 2018 Kotilääkäri-lehden kolumni Sopiva perhoseksi

Minna Oulasmaa on pari-ja seksuaali­terapeutti, työn­ohjaaja (STOry) ja tietokirjailija. Vuoden 1968 Pirtein tenava -kilpailun voittaja on tänä päivänä hiljaisten introverttien ärhäkkä äänitorvi.

 

 

Kiltteys on itsepetosta: alistumista ja uhripisteiden keräämistä

Astun täpötäyteen lähijunaan. Hikiset työmatkalaiset ovat tukkineet käytävät. Ei siis yhtään istuinta vapaana… paitsi tuollahan on tyhjä ikkunapaikka! Sen on tosin vallannut keskipaikalla istuvan käsilaukku. Kun alan uhkaavasti laskea monumentaalista takalistoani laukkua kohti, se kiskaistaan penkiltä silmänräpäyksessä. Laukun sieppaaja mulkaisee minua vihaisesti.

Olivatko seisomapaikkaan tyytyneet matkustajat liian kilttejä? Vai olinko minä huonokäytöksinen? Olisiko minun pitänyt kysyä: ”Anteeksi, mutta onkohan tässä vapaata?” Tietenkin paikka oli vapaa! Pieni käsilaukku tuskin on lunastanut kuukausilippuaan, mutta minä ja moni muu on.

Miltähän mykkä episodimme olisi näyttänyt turistista? Se, minkä suomalaiset hoitavat uhkaavasti lähestyvällä pyrstöllä ja silmänmuljauttelulla, voi muissa kulttuureissa vaatia kohteliaisuussanoja.

Älä kutsu sitä kiltteydeksi, kun et pidä puoliasi tilanteissa, joissa rajojasi loukataan. Kun tyydyt seisomapaikkaan, vaikka haluaisit istua. Kiltteys on itsepetosta: alistumista ja uhripisteiden keruuta. Se on lupaus itselle jäädä hyvin pienen vastuun kantajaksi. Ovimatoksi suostuminen ei tarkoita samaa kuin hyvä käytös, eikä vääränlaisen alistumisen kutsuminen kiltteydeksi tee siitä tavoiteltavaa hyvettä.

Olisiko loogisempaa ajatella, että liikumme alistumisen ja jämäkkyyden janalla tilannekohtaisesti ja kiltteily on jotain muuta?

Asiallisuus ja jämäkkyys yllättävissä tilanteissa ei ole minullekaan helppoa. Haluaisin puuttua, kun näen likaiset ulkokengät junan kangaspäällysteisellä istuimella, mutta jätän asian sikseen, kun konduktöörikään ei puutu asiaan.

Tunnistan persoonassani myös joustamattomuutta ja tilannekohtaista lapsellisuutta. Nielen ärtymystä puuttumatta napakasti sen aiheuttajaan. Ja vaikenen usein. Viisaat ja rakentavat toimintatavat tulevat mieleen usein vasta viiveellä. Tilanteen mentyä ohi jään vellomaan ärtymyk­sen tilaan tai alan purnata maailman vääryyttä puolisolle tai ­ystävälle.

Mikä ärtymys on sallittua ja milloin olisi hyvä pitää mölyt mahassaan? Onko osa meistä lähes immuuneja ympäristön ärsykkeille ja toiset noteeraavat ylivirittyneenä kaikki naurettavatkin kimmokkeet? Ovatko minun asiani liian hyvin, jos ärryn jostain naurettavasta pikkuasiasta?

En aio jatkossakaan pyytää anteeksi käsilaukulta, meikkistudiolta tai toimistolta, joka on levitetty kulkupelin istuimelle. Aion testata jämäkkyystaitojani.

8/Syyskuu 2018 Kotilääkäri-lehden kolumni Vaarana kiltteily

Minna Oulasmaa on pari-ja seksuaali­terapeutti, työn­ohjaaja (STOry) ja tietokirjailija. Vuoden 1968 Pirtein tenava -kilpailun voittaja on tänä päivänä hiljaisten introverttien ärhäkkä äänitorvi.

Salaperäinen oppiaine K

”Äiti! Meil oli ihan älyttömän hauska koulupäivä!”

”No mitä te teitte?”

”Emmä muista…mutta se alkoi… K:lla.”

En onnistunut pumppaamaan lapsesta enempää tietoa. Pakahduin uteliaisuudesta. Mikä oppiaine koulussa voi aiheuttaa lähinnä urheilusta kiinnostuneelle pikkupojalle tuollaisen riemun?

”Hei kysypä huomenna opettajalta, mitä se K oli.” Minäkin haluan elämääni vähän kivantuntuista K:ta.

20 -vuotta sitten kouluissa ei ollut Wilma -järjestelmistä tietoakaan, joten minun piti sinnitellä vuorokausi. Enhän kehdannut opettajallekaan soittaa ja udella salaperäisestä K:sta.

Seuraavana päivänä odotin innolla poikaa koulusta.

”Äiti! Nyt mä tiedän! Se K on… KULTTUURIA! Meillä oli koulussa KULTTUURIA!”

Tapauksesta on riittänyt riemua lähipiirissä.

Meidän perhe urheili paljon. Päivittäisillä ohjatuilla treeneillä poika päästi ylimääräisen liike-energiansa vapaaksi. Muuten pulpetissa paikallaan istuminen olisi ollut toivotonta.

Pojalla piisasi vauhtia myös silloin, kun hän tiesi pääsevänsä ulos. Vaatteet menivät usein sekä nurin että väärinpäin ja kengät vääriin jalkoihin. Siksi ei ollut ihme, kun eskariope kerran soitti illalla kotiimme ja pyysi, että poikani lähtisi aamulla hänen kumisaappaillaan eskariin. En minäkään ollut huomannut mitään.

K:n tuottama riemu havahdutti siihen, mikä on oikeasti tärkeää. Vahvistuvan itsetunnon lisäksi se on vilkkaan pikkukoululaisen ilo ja motivaatio! Se, että hän haluaa aamuisin lähteä hyvällä mielellä koulutaipaleelle ja pääsee kokeilemaan uusia, kiehtovia ja vähän vieraitakin asioita. Vaikka K:ta.

Tahdon voimaa

Kyynisyys vei mennessään pulppuavan lapsenuskon Minna Oulasmaa suree: ”Olen kaventunut niin näköalattomaksi, että ennakoin vain tulevia epäonnistumisen mahdollisuuksia”

”Huolestuin omasta ajatuksenkulustani. Kyynisyydessäni olen kadottanut minussakin joskus pulpunneen lapsenuskon”, kirjoittaa kolumnisti Minna Oulasmaa.

Heinäkuussa vuonna 2014 lähdin lapsuudenkaverini Sarin ja lapsenlapseni Nellan kanssa rannalle. Ennen kuin viltti ehti edes koskettaa maankamaraa, melkein kolmevuotias Nella tyhjensi mahtipontisesti vesipullonsa nurmikolle ja ilmoitti: ”Minä tahdon kaloja pulloon!”

Hei haloo, tenava! Millä toden­näköisyydellä­ humuksenruskeassa järvessä ohjautuu kalaparvi läpi­mitaltaan muutaman sentin suuaukosta pullon sisään? Jäin makoilemaan viltille, kun kaksikko lähti rantaan.

Viltillä yksin ollessani jumiuduin ajatukseen tehtävän mahdottomuudesta. Mietin vain, miten käsittelen lapsen pettymystä ja lohdutan, kun kalahaave ei toteudu.

He palasivat yllättävän pian. Nella työnsi suu messingillä näkökenttääni pullon, jossa virkeä pikku­kalaparvi uiskenteli. Nähdessäni kalat ­tajusin olleeni kammottavan väärässä.

Huolestuin omasta ajatuksenkulustani. Tajusin murskaavani riskianalyyseillä hennoimmatkin unelmaversot heti alkuunsa. Kyynisyydessäni olen kadottanut minussakin joskus pulpunneen lapsenuskon.

Olen kaventunut niin näköalattomaksi, että ennakoin vain tulevia epäonnistumisen mahdollisuuksia. Eihän koskaan tarvitse pelätä epäonnistumista, jos ei ole edes valmis menemään uteliaisuusalueelle!

Lapsi hakeutuu automaattisesti uteliaisuusalueelle. Hän kokeilee, testaa, ihmettelee ilolla kaikkea uutta vailla suorituspaineita ja kehitystavoitteita. Pieni lapsi luottaa tahtonsa voimaan niin paljon, ettei kyseenalaista unelmiaan.

Olisinpa antanut lapsenlapseni innon imaista minutkin mukaansa!

Olisinpa vastannut hänelle yhtä innokkaana: ”Sinä tahdot kaloja pulloon. Lähdetäänpä yhdessä kahluuretkelle.”

Mikä onkaan leikki-ikäiselle tärkeämpää kuin se, että hänen tahtonsa kuullaan ja otetaan todesta.

Keksitkö jo, miten Nella toteutti visionsa?

Vedessä kahlasi ulkomaalaistaustainen mies pikkupoikansa kanssa. Miehellä oli akvaariohaavi, jolla hän pyydysti pikkukaloja veden pinnasta. Nella meni heidän luokseen. Yhteisen kielen puuttumisesta piittaamatta Nella ojensi pullon miehelle ja ilmoitti haluavansa sinne kaloja. Mies pyydysti parven haaviin ja pyrstöistä yksitellen nostaen pullotti kalat.

Miten on sinun laitasi? Vieläkö sinä tahdot kaloja pulloon?

Kotilääkärin kolumnisti Minna Oulasmaa on pari-ja seksuaali­terapeutti, työn­ohjaaja (STOry) ja  tietokirjailija. Vuoden 1968  Pirtein tenava -kilpailun voittaja on tänä päivänä hiljaisten introverttien ärhäkkä äänitorvi.

Teksti on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 7/18.

Häpeästä voi kehittyä loinen

”Häpeästä voi kehittyä loinen, joka nakertaa sisältä ja ahmii isäntänsä elämänilon ravinnokseen”– Terapeutti Minna Oulasmaa antaa vinkit häpeän häätöön

”Minulle, kuten meille kaikille, on jo lapsesta lähtien kertynyt erivahvuisia häpeäkokemuksia. Jotkut voivat olla niin hävettäviä, että niistä ei voi kertoa kenellekään”, kirjoittaa terapeutti Minna Oulasmaa ja antaa kotikonstit häpeän häätöön.

Muistan sitruunalta tuoksuvan hengitykseni, kun nauroin bestiksen kanssa keltaisille kielillemme. Hyppelehdimme ajantajun kadottaneina kohti luokkaa, jonka ovi oli kiinni. Me onnettomat karkinpupeltajat olimme myöhästyneet! Keräsimme rohkeutta ja koputimme. Opettaja kysyi englanniksi jotain. En ymmärtänyt sanaakaan, mutta vastasin: ”Sorry, we are lady.” Luokkakaverit ulvoivat naurusta. Hetki hilpeydestä häpeään oli tyrmäävän lyhyt.

Kului monta vuosikymmentä. Sinä aikana häpeätraumaani raapaistiin aika ajoin. Olin ollut jonkin aikaa nykyisessä työssäni, kun oveeni koputettiin. Sain pyynnön tulla kertomaan englanniksi 25 ulkomaalaiselle vieraalle, mitä kaikkea teen työssäni. Heti kokoustilaan, hop hop! Olin kyllä kertonut rehellisesti esimiehelle ja työkavereille kelvottomasta kielitaidostani, mutta puheitani pidettiin vain perisuomalaisena vaatimattomuutena. Come on! Kaikkihan nyt englantia osaavat!

Hetkessä improvisoitu puhe – vieläpä englanniksi – oli kauhun paikka. Pari virkettä takeltelin jotenkuten. Mutta kun yritin kuvailla vieraille, miten organisoin pienten lasten vanhemmille erilaisia kursseja (courses), minun sanomanani viesti muuttuikin niin, että järjestän vanhemmille kirouksia (curses). Vieraiden silmät laajenivat hämmennyksestä. Jäätävä hiljaisuus. Kollegani rikkoi sen toteamalla, että hän jatkaakin tästä. Niin oli taas häpeätraumani revitty auki.

Minulle, kuten meille kaikille, on jo lapsesta lähtien kertynyt erivahvuisia häpeäkokemuksia. Jotkut voivat olla niin hävettäviä, että niistä ei voi kertoa kenellekään. Silloin alamme hävetä häpeäämme ja kantaa sitä kehossamme. Häpeästä voi kehittyä loinen, joka nakertaa sisältä ja ahmii isäntänsä elämänilon ravinnokseen.

Häpeäloisemme lymyilee varjoissa, eikä kestä paljastamista.

Onneksi meillä on häätöön kotikonsteja! Yksi keino on tuoda se päivänvaloon ja kertoa siitä ymmärtäväisille ihmisille. Toinen keino on itsemyötätunto ja lempeä huumori. Kolmas keino on siedätyshoito: hakeutuminen tilanteisiin, joihin lavastaa alkuperäisen häpeän syntyhetken. Tällä kertaa sinä olet kuitenkin yksinvaltias käsikirjoittaja-ohjaaja ja loihdit kohtaukselle toivomasi kulun ja korjaavan lopun.

Miten tämä vanha häpeämuisto pulpahti taas mieleeni? No, haistoin kokouskaverini imeskelevän muina miehinä sitruunapastillia…

Olen saanut koulutettua häpeäloiseni säyseäksi lemmikiksi, joka kulkee hienosti hihnassa. Mutta tuskin se koskaan hylkää minua ja katoaa kokonaan.

Kotilääkärin kolumnisti Minna Oulasmaa on pari-ja seksuaali­terapeutti, työn­ohjaaja (STOry) ja  tietokirjailija. Vuoden 1968 Pirtein tenava -kilpailun voittaja on tänä päivänä hiljaisten introverttien ärhäkkä äänitorvi.

Teksti on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 6/18.

Kuka pelkää 60+ -työntekijää?

Viikkoa vaille 62 -vuotiaana kollegani allekirjoitti työsopparin ekaan vakkariduuniinsa! Eikö ole hienoa! Joskus käy näin onnellisesti, että pitkän työhistorian ensimmäinen vakinaistaminen tapahtuu vasta työuran ehtoopuolella!

Susse on koulutukseltaan kätilö YAMK ja hän työskentelee Väestöliitossa perheasiantuntijana. Hänen työuransa alkoi jo vuonna 1974, jolloin hän toimi assistenttina tutkimusprojekteissa. 1979 hän aloitti pätkätyöt Naistenklinikalla kliinisessä työssä ja toimi tutkimustyössä 1992 asti. Pisimmän pätkän Susse työllisti itse itsensä toimien ammatinharjoittajana ratsastusterapeuttina 23 vuoden ajan.

Susse tuli Väestöliittoon määräaikaisiin projekteihin koordinaattoriksi. Joustavana työntekijänä hän meni aina sinne, missä tarvittiin apua ja sijaista.

Väliin on mahtunut myös työttömyysjaksoja, kun ne hankkeet, joissa Susse työskenteli, päättyivät.

Missään vaiheessa Susse ei menettänyt toivoaan! Hyvä, luotettava ja uutta kokoajan oppiva ja opiskeleva seniorityöntekijä vakinaistettiin, kun siihen tuli mahdollisuus. Olen ylpeä työnantajastani!

Kun opiskelin työnohjaajaksi joitain vuosia sitten, noin puolet meistä oli laillani isovanhempia.

Pysytään avoimina, uteliaina ja opiskellaan uusia asioita!